​LUPA TUULETTAA

LUPA TUULETTAA

Kun aikuinen sitoo nappulat lapsen jalkoihin, hän tietää lapsen menevän suorittamaan päivän treeniä lajin pariin, josta lapsi on niin suuresti innostunut. Kun pieni ihminen vetää nappulat jalkaan, hän lähtee valloitusmatkalleen. Hän tietää etukäteen joka ikisen skillin, minkä aikoo kopioida täydellisesti kentällä ja juuri tänään.

Kun hän astuu isolle viheriölle ja hänen edessään on koko maailma, kokonainen jalkapallon universumi. Sitä me emme näe. Me emme tunne sitä kehon läpi virtaavaa polttavaa tunnetta, joka valtaa lapsen jalkapohjista selkäpiihin. Polte olla paras tänään. Polte onnistua ja tulla nähdyksi. Adrenaliini virtaa. “Tänään minä olen Ronaldo”, kuuluu hiljainen kuiskaus, lapsen sisäinen huuto.

Me emme kuule niitä ajatuksia, joilla lapsi lietsoo itsensä mitä uskomattomimpiin suorituksiin, oman maailmansa parhaaksi. Me voimme nähdä kirkkaiden silmien palon ja pitää sitä yllä. Katsoa sitä ihaillen ja kunnioittaen. Sitä paloa ei voi sammuttaa mikään muu kuin se, että me aikuiset viemme lapsilta unelman, haaveet. Ne haaveet ovat niin suuria ja tähtitieteellisiä, ettemme me aikuisetkaan voi niitä aina ymmärtää. Mitä jos lapsesta ei tulekaan jotain suurta? Mitä jos hän elää liikaa haavemaailmassa ja piirtelee omaa maailmankuvaansa?

Me aikuiset tuomme omat pelkomme kehään usein juuri silloin, kun lapsemme on hyppäämässä tyhjyyteen ja nauttii, kokeilee vapauttaan ja siipiensä kestävyyttä. Lapsi piirtää ja roiskii värejään koko väripaletista elämänsä seinään ja me aikuiset tulemme kynän kanssa piirtämään rajat, ettei lapseen sattuisi liikaa. Me tuomme omat pelkomme peliin ja asetamme lapsillemme rajat juuri silloin, kun meidän pitäisi roiskia rinnalla, tuulettaa, tulittaa värejä koko sielun voimalla, yhdessä.

Ne värit eivät ole pastelleja, ne ovat neonkeltaisia. Jos me rajoitamme, me emme anna lapsen pystyä, haaveilla, suitsuttaa tai voimistua omalla kehällään. Me voimme pahimmillaan polkea koko suuren unelman. Nähdä palo! Nähdä lapsen ylpeys siitä, mikä hän on ja kuka hänestä tulee. Tämä maailma tarvitsee Messejä, myös Messi Niemisiä ja Ronaldo Lappalaisia, kunhan vaan unelmat saavat lentää, elää!

Katselin kerran erästä lasta, joka tuuletti suurieleisesti ja ylpeänä maalin jälkeen. Saisiko niin tehdä? Onko se liikaa, tai muilta pois? Joku joskus kertoi, että on. Minä sanon ei. Tämä lapsi eli unelmaansa siinä hetkessä. Hän onnistuu, hän epäonnistuu, mutta voittaessaan itsensä hän on Messi. Sen pienen herkän hetken me voimme haavoittaa tai ampua alas koko lapsen ylpeyden toteamalla, että tuulettakaa rauhallisemmin, etteivät toiset loukkaannu. Tosin sanoen menemme tuomaroimaan tunteita, kieltämään ne. Jakamaan psykologisen punaisen kortin, joka varoittaa tulevasta, varmistelee tarpeettomasta vastuusta.

Kieltämällä ja moralisoimalla väärällä hetkellä tunteet, reaktiot, ilon ja saavutuksen me tukahdutamme onnen, ehkä kokonaisen unelman. Myös surut ja heikot hetket ovat sallittuja. Ne kuuluvat rikkaaseen ja kasvattavaan peliin. Mehän joko häviämme, tai sitten me opimme. Sanoilla on suuri vastuu ja merkitys. Ne ovat pahoin käytetty ase tässä rajojaan hakevassa yhteiskunnassa. Niillä voidaan haavoittaa lopullisesti lasta. Kun rajat asetetaan sanoin, ne on mietittävä tarkoin lapsen räiskiessä värejään rajattomaan maalaukseensa.

Me aikuiset olemme vastuusta siitä onnesta ja hurmoksesta, jonka joko annamme jatkua tai riennämme keskeyttämään. Sanat haavoittavat eivätkä haavat parane, ne arpeutuvat. Niistä arvista kasaantuu lopun elämän emotionaalinen tunnelukko, joita lapsi ei aikuisenkaan osaa itse avata. “Sinä et vielä ole valmis ykköstasoon, joten pelaat vielä kakkosessa”. Hyvinkin kaunokirjoitetuin sanoin nämä lapselle todetaan, mutta lapsi tulkitsee ne kaikkine väreineen ja sointuineen. Lapsi viisaimpana itse tietää, milloin hän itse on valmis yrittämään, kokeilemaan.

Me aikuiset voimme kieltämisen sijaan napata tilanteen ainutlaatuisuudesta ja herkkyydestä kiinni ja kiirehtiä tukemaan lapsen ilmeisen voimistuvaa itsetuntoa sanomalla; “Tottakai sinä voit kokeilla, jos todella tunnet niin. Minäkin luotan sinuun. Tsemppiä matkaan”. Keneltä se on pois? Aikuiselta vai lapselta. Toki riippuu, kenen asemasta tätä katsotaan. Egoon tuijottavan valmennuksen aika on ohi. Lapsille ja ammattitaidolle on annettava mahdollisuus.

Katselin kerran kentän reunalta erästä lasta, joka pettymys toisensa jälkeen kokosi itsensä ja nousi, taisteli ja teki lopulta maalin. Istuin, ihailin ja hymyilin. Olin todella ylpeä tästä pienestä ihmisestä. Hän pyyhki kyyneleensä ja nauroi. Näin siinä pienessä hetkessä kokonaisen skaalan tämän pienen taivaanrannan maalarin metodeja selvitä yhdestä, kahdesta, kolmesta taistelusta. Lopulta kyse oli koko hänen elämänsä taistelusta, hänen tulevaisuudestaan. Samaa kaavaa hän tulee toistamaan lasketellessaan aikuisuuden arkisia alamäkiä. Mikä Messien Messi! Kuitenkin se kaikkein tärkein sanoma on, että kaikki eivät loista juuri tässä hetkessä.

Kuten työelämäprofessori Sami Kalaja liikuntatieteellisestä tiedekunnasta totesi keskustelussamme, että kun hänellä oli mahdollisuus toimia Olli Määtän ja Lauri Markkasen liikunnanopettajana, ei kukaan tunnistanut kumpaakaan näistä herroista lahjakkuuksiksi heidän ollessaan 13-vuotiaita, mutta kuinkas sitten kävikään. Olen itse sitä mieltä, että yhtäkään lasta/nuorta ei kannata liian varhaisessa vaiheessa lokeroida parempiin ja vähemmän hyviin, kokeneisiin tai vähemmän kokeneisiin.

Huomioiden myös realistisesti lapsen biologisen ja kronologisen iän erot voimme alkaa miettiä, millaisia vastuukysymyksiä erottelulla on ja mitä saamme aikaiseksi liialla erottelulla. Onko erottelu vain omien tarpeiden ajamista vai aitoa lapsen tarpeiden huomioimista.

Ei voitto ole tärkeää, sanotaan. Mielestäni mikään ei ole niin tärkeää kuin voitto. Voitto rakentavalla tavalla. Voimme voittaa itsemme, pelkomme, epävarmuutemme, voittoja kaikki. Yksikään ei ole toinen toistaan parempia, vaan yhtä arvokkaita. Voimme voittaa toisemme puolellemme hakiessamme ratkaisua solidaarisuuden nimissä, voimme voittaa ottelun, mutta kun teemme sen reilusti, kaikki voivat voittaa. Epäreiluille voitoille ei ole sijaan lapsen herkässä emotionaalisessa maailmassa. Sen tueksi tarvitaan rehellisiä, aidosti hyvää tavoittelevia aikuisia.

Egoilla viuhuvat miekat haavoittavat lapsia tässä kilpailullisessa maailmassa, jonne aikuiset kiirehtivät taistelemaan ja vetämään kummallisia rajojaan joko pelkojensa, tai vääristyneiden tavoitteidensa vuoksi. Samoin kuin voimme voittaa, voimme myös hävitä reilusti. Vain voittojen myötä voimme kokea myös reiluja häviöitä, koska olemme nähneet ja kokeneet pystyvämme molempiin.

Näin lapsikin kokee. Hän kokee pystyvänsä mihin vain, mutta tuhatkertaisesti. Siksi tappiotkin tuntuvat vähintään yhtä moninkertaisesti. Juuri siksi lapsille on opetettava tuntemaan kaikki tunteet, niiden koko kirjo ja kaikki värit. Tunnistamaan ne kehossaan ja hyväksymään ne osaksi kilpailua, osaksi elämää. Lapsi kykenee tähän ainoastaan silloin, kun hän pettyy taistelussaan siinä ympäristössä, jossa hän itse kokee olevansa hyvä tai tasonsa mukainen. Jos lasta väheksytään, hän ei ole antanut koko potentiaaliaan. Joskus suurempi haaste saa aikaan korkeatasoisemman suorituksen ja kuten me aikuiset olemme yksilöitä, niin ovat lapsemmekin. Siksi, näillä arvokkailla maalinteko- ja tuuletushetkillä on entistäkin tärkeämpi merkitys, emmekä me voi kuitata tätä elämystä hiljaiseksi, vaan antaa lapsen tuulettaa henkensä edestä, koko täydellä potentiaalillaan.

Me suomalaiset rakastamme hiljaista, vaitonaista kulttuuria. Tunteiden tasoittelun tyyssijaa, joissa elämykset palavat hiljaa sisällämme. Meissä kaikissa on kuitenkin olemassa se alkukantainen palo, joka kytee sisällämme kuin sammumaton tuli ja huutaa kirmaamaan edes kerran ja kunnolla. Tehdään se! Tehdään se lastemme vuoksi. Näytetään lapsillemme mallia, kuinka hanat aukaistaan ja vahvimmatkin kahleet katkotaan, kuinka häpeä riisutaan. Ollaan malli hetken irtautumisesta ja nautinnosta, joka antaa syyn olla ylpeä, voimakas ja samalla rajoitteista vapaa. Uskokaa pois, se tekee hyvää ja antaa myös lapsillemme vapauden olla juuri sitä, mitä hekin haluavat olla ja miksi aikanaan tulla.

Kun kahlitset linnun häkkiin suojellaksesi, lintu lakkaa lentämästä. Kun päästät linnun vapauteen, se lentää. Meidän pitäisi aina miettiä, miksi teemme niin, kuten teemme? Mikä sisäinen syymme ajaa meidät rajoittamaan tunteitamme tai suojelemaan toisia koetuilta tunteilta. Ennen kuin tiedostamme syyt, emme voi toimia tietoisesti myöskään valmentajina, vanhempina tai ylipäänsä ihmisinä. Voimme tahtomattamme haavoittaa toisiamme. Miksi toistamme samaa mantraa tai rutiinia? Teemmekö sitä aidosti lapsemme vai itsemme vuoksi?

Voiko rutiini olla vahingollinen lapsillemme, vai onko se sitä itsellemme? Kun lintu elää häkissä, se voi vaikuttaa onnelliselta. Voit ajatella niin, koska se on helpompaa. Silloin ei tarvitse käsitellä vaikeita tunteita siitä, kuinka lintu voisi kärsiä. Ruokit lintuasi joka päivä, eli teet mielestäsi hyvää, olet tarpeellinen. Lintu on lemmikkisi ja olet onnellinen. Mutta kun eräänä päivänä päästät sen vapauteen, se lentää kauas pois voimakkaasti ja liidellen tietoisena ja vahvana voimistaan. Et ehkä enää ole onnellinen ja pelkäät kuinka siivet kantavat, mutta annoit silti linnun toteuttaa itseään ja elää vapaudessa. Tämän samaisen linnun me lapsessa kahlitsemme, kun tuomme omat rajamme ja jäykähköt ideologiamme, ehkä jopa vuosisatojen perimämme lapsen jatkuvasti uusiutuvaan, elinvoimaiseen ja innovatiiviseen maailmaan.

Se maailma on niin suuri, ettemme me aikuiset sitä pysty ymmärtämään, eikä meidän tarvitsekaan. Annetaan lapsillemme oikeus loistaa ja räpiköidä vapaudessa, annetaan siis Messien ja Ronaldojen lentää!

Marika Honkanen

Valmennukseen suuntaava liikunnanohjaajaopiskelija, AMK

TP-47 Pojat 11/12 joukkueenjohtaja